Aika entinen ei koskaan enää palaa! – voiko suomalainen maalaismaisema palata?

Aika entinen ei koskaan enää palaa! – voiko suomalainen maalaismaisema palata?
Ilottelua Evon Luonnonpuistossa (Kuva Mikko Puustinen)

Ilmastomuutos pakottaa koko ihmiskunnan syvälliseen ihminen – luontosuhteen muutokseen turvatakseen planeettamme säilymisen elävälle luonnolle kelvollisena. Fossiilisten polttoaineiden käytöstä on luovuttava ja samalla luovuttava likaamasta järjettömästi vesistöjämme valtameriä myöten.

Koronapandemia pysäytti massaturismin hetkeksi. Rokotuksista odotetaan pelastusta siihen, että kaikki palaisi vielä ennalleen? Kaikki ei tule palaamaan. Elämme täällä pohjolassakin ennätyslämmintä kesää samalla kun Keski-Euroopassa eletään ennätystulvien keskellä.

Tapamme elää lähiluonnon kanssa tulee muuttumaan. Ymmärryksemme ihmisistä riippumattomista luonnon voimista paranee, kun tutkittu tieto ympäristömuutoksista leviää. Luonnon tukijat, kuten ilmastotieteilijät ja biologit ovat aikamme etujoukkoa. He yrittävät saada poliittiset päättäjät, pääomasijoittajat, elinkeinoelämän vaikuttajat ja tavalliset ihmiset ymmärtämään muutoksen välttämättömyyden. Elokapina on nuorten tapa tuoda esille muutoksen välttämättömyys.

Kukin meistä voi olla näissä talkoissa mukana luomassa uutta. Meillä suomalaisilla on ensisijainen vastuu omasta elinympäristöstämme ja elämäntavastamme. Meillä on paljon metsiä, joiden kasvua on viimeisen vuosisadan ajan ohjannut kiihtyvällä voimalla metsäteollisuuden tarpeet puuraaka-aineen uusiutumisen turvaamiseksi.

Omassa lapsuudessani suomalainen ”työn sankari” oli pienviljelijä – metsätyömies ja ”lentojätkä”, joista kuva nykysuomalaisille on siirtynyt romanttisten kotimaisten elokuvien välityksellä. Minulle tuon ajan maisemat ja elämäntapa on ollut koettua. Pokasahan tilalle tuli moottorisaha. Hevosen tilalle traktori, mikä on muuttunut monitoimikoneeksi eli motoksi. Pienviljelijä – metsätyömies kävi tarpeettomaksi tuotantoprosessin kannalta. Olin kirjoittamassa heitä Juuan terveyskeskuslääkärinä 40-45-vuotiaina työkyvyttömyyseläkkeelle, kun moottorisahamiesten selkä petti rankkojen työolosuhteiden seurauksena. Sama jatkui alkuvaiheen metsätraktorimiehillä, sillä ergonominen osaaminen raahasi teknisen kehityksen jäljessä. Noihin aikoihin suuri muutto tyhjensi syrjäkyliä Etelä-Suomeen ja Ruotsiin.

Metsän uudistamisesta tuli muutoksen rinnalla systemaattista toimintaa. Maahan syntyi nopeasti taimitarhojen verkosto. Metsän istuttamisesta ja kasvavan puuston ensihoidosta tuli tärkeää työtä, mihin alalle koulutetut ja pientilojen jälkikasvu osallistuivat palkka- ja talkootyöläisinä. Itse kuuluin viime mainittuun kategoriaan. Taimen istutus ja risusavotta olivat itselläni 1982-2003 merkittävä ”hyötyliikunnan” muoto, joka oli erinomaista vastapainoa lääkärin työlle.

Joka syyskesä ja syksy siihen liittyi elimellisenä osana hillojen, mustikan, metsävadelmien, puolukan, karpaloiden ja sienten poiminta. Tästä aikakaudesta meillä on perintönä edelleen kolme pakastinta, jotka ovat yleensä aina täynnä marjoja ja sieniä.

Ajat ovat muuttuneet. Metsämarjat ja sienet saisivat olla metsässä, elleivät kaupalliset ”superfoodia” maailmanmarkkinoille Suomesta välittävät firmat hommaisi tuhansia thaimaalaisia ja ukrainalaisia vuosittain Suomeen poimimaan marjojamme ja sieniämme suomalaismetsistä.

Minusta se osoittaa, että olemme epäonnistuneet marjojen poimintaperinteen ja osaamisen siirtämisessä ja modernisoimisessa nuoremmille suomalaissukupolville. Näin on päässyt käymään, kun muutimme maalta kaupunkiin. Emme osanneet vaatia tai edes ajatella riittävästi metsäluonnon monimuotoista käyttöä metsäteollisuuden raaka-ainetuotannon rinnalla.

Jälkipolvemme ja sitä seuraavat sukupolvet kasvoivat ja loivat uraa kaupunkilaisammateissa. Heidän jälkipolvensa, tämän päivän teinit ja heitä hieman vanhemmat vaativat nyt biodiversiteettiä eli metsäluontomme ja umpeen kasvavien peltojen monipuolisempaa käyttöä.

Itse olen nähnyt kaskikoivikoiden päätehakkuuvaiheen 1950 – 90-luvuilla. Metsänhoitoyhdistyksen asiantuntijoiden mukaan vanhimmat elinaikanani koivujen tilalle istutetut kuusikot olisivat nyt päätehakkuuvaiheessa. Järjestin yhdelle kuusimetsäpalstalle ainakin 10 vuoden jatkoajan toteuttamalla ylimääräisen harvennuksen, että puut saisivat rauhassa ja väljemmissä olosuhteissa järeytyä.

Metsä uusiutuu talousmetsissämme nopeutuvalla vauhdilla, sillä oman elämäni aikana kasvukausi ilmastomuutoksen seurauksena on pidentynyt yli kahdella viikolla. Metsäluontomme monimuotoisuutta voidaan oikeasti lisätä myös talousmetsien moninaiskäyttöä kehittämällä. Tulevalle uudelle aikakaudelle on kuitenkin tarpeen rakentaa uudenlainen sosiaalinen infrastruktuuri.

Kaupunkeja ympäröiville maaseuduille tarvitaan asumaan ihmisiä, jotka saavat toimeentulonsa muistakin rikkaan luontomme moninaiskäytön tulovirroista, kuin puiden myynnistä, taimen istutuksesta, metsien ensi- ja kakkosharvennuksista ja motokuskeina toimimisesta.

Elämys- ja luontomatkailu ja sitä tukevat sivuelinkeinot sopisivat tähän kokonaisuuteen erinomaisesti. Kaupungeissa on kasvava määrä ihmisiä, jotka kaipaavat luontoon löytämään itselleen mielenrauhaa ja etsimään luonnollista stressilääkettä – hyötyliikuntaa luonnossa. Osa haluaisi muuttaa sinne edistämään biodiversiteettiä. Muutos ei synny itsestään. Se syntyy ainoastaan ja vain tekemällä ja suuntaamalla voimavaroja uuden – suomalaisen perinnemaiseman palauttamiseen.

 


Antti Holopainen
Kaupunginvaltuuston II vpj.
matkailuyrittäjä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *